Päätin kuin päätinkin aloittaa blogin, joka on vain kutsutuille lukijoille. Periaatteessa vain tutut pääsevät mukaan, mutta jos joku teistä uskollisista lukijoistani tahtoo jatkossakin elämääni seurata, voi yrittää saada kutsun.  

Sähköpostia voi laittaa tuohon sivulaatikossa olevaan osoitteeseen ja kertoa jotain itsestään. Jos hyvin käy, kutsu tulee paluupostissa. :) 

Elämässäni on juuri nyt monenlaisia loppuja. Loppumassa on esikoiseni esikouluvuosi, elämäni tässä kunnassa ja yhteiselo tämän rakkaan kodin kanssa. Lisäksi ankaran lopun koki ihana suunnitelmani muutosta minun oikeaan kotitalooni. Olin jo kuvitellut itseni talon emännäksi ja lapseni taloon leikkimään kuten minä ja sisareni aikanaan. Mutta niin ei nyt voi tapahtua, ei vaikka miten tahdon. Unelmani särkyi, kun talo todettiin pahasti homeiseksi. Kaiken piti olla jo selvää, ja sisustussuunnitelmat olivat täydessä vauhdissa, kun viimeinen remontoitava nurkka avattiin. Sieltä paljastuivat karuakin karummat näkymät ja talo sai purkutuomion. Sitä olen viime päivät nieleksinyt. Muutto on edessä, mutta enää ei ole käsitystä, minne sitä tavaransa kantaisi ja kotinsa tekisi.

Todennäköisesti alamme rakentamaan tuonne tontille uutta taloa. Mutta sekään ei ole hyvä vaihtoehto. Ensinnäkin se maksaa niin paljon, että pyörryttää. Toisekseen se tietää yhtä ylimääräistä muuttoa, eivätkä muutot ole meidän lapsillemme ollenkaan hyväksi. Nuorimmaisen kannalta muutto tulee muutenkin ihan liian aikaisin, mutta minkäs teet. Näin tämä nyt menee. Elämä pyörittää niin, että mukana ei meinaa pysyä. 

Myös tämän blogini kohtalona on loppu. Pitkän hiljaiselon ja mietinnän jälkeen totesin saman kuin niin moni muu ennen minua. Odotus oli vain minun asiani ja siitä saatoin kirjoittaa julkisesti ihan mitä halusin. Mutta kun odotus loppui, asiat eivät enää olleetkaan vain minun. En osaa kirjoittaa tekstiä, joka olisi sekä kiinnostavaa että vain minun oma asiani. Mukana ovat väistämättä lapset. Koska tiedän, että moni on minut tunnistanut tästä blogista, en koe, että voisin kirjoittaa tänne lasteni asioita. Jos minä olen tunnistettavissa, myös lapseni ovat. Eikä minulla ole oikeutta julkistaa heidän asioitaan koko maailmalle (tai siis sen suomenkieliselle osalle). Joten tämä blogi saa nyt loppua. Olen harkinnut aloittavani uuden blogin, johon itse kutsuisin lukijat, mutta saa nähdä, saanko aikaan.

Nyt siis jätän teille jäähyväiset. Jos joskus saan aikaan tuon uuden blogin, voin kirjoittaa vielä lyhyen tekstin, jossa kerron, että lukijaksi voi päästä. :) Mutta jos en sitä tee, tämä on tässä ja hyvästit ovat lyhyet. Kiitos kaikille teille seurasta tällä adoptiotaipaleellani!

Samaan aikaan, kun minä rutisin, kitisin ja valitin, vinguin ja murjotin, eräs ihana pieni rakas lapsi vietiin mahakipujen takia sairaalaan. Ultrassa löytyi syöpä.

Minä häpeän. Voi miten häpeänkään. Olin lytistyä pikkuisten surujeni alle samaan aikaan, kun tuttuni vietti päivät lapsensa seurana syöpäosastolla. Miten typerä olinkaan! Sairastelukierre ja mukavan työpaikan jättäminen ovat toki ikäviä asioita, mutta eivät mitenkään verrattavissa oikeisiin ongelmiin, joita elämä toisten tielle tuo. Joudankin hävetä.

Samaan aikaan kuitenkin ymmärrän, että minun piti nuo tunteeni läpi kahlata. Ymmärrän myös, että elämäni meni taas niin kuin sen pitikin mennä. Jos olisin kuullut tuon uutisen jo joulukuussa, se olisi varmasti kaatanut minut kumoon. En olisi enää jaksanut. Minun piti kuulla se vasta sitten, kun olin päässyt jaloilleni. Ymmärrän myös sen, että en olisi jaksanut olla nyt töissä. Valvon öisin pitkiä pätkiä miettien tuota kullannuppua (ja omaa esikoistani) ja päivisin minun on vaikea pitää ajatuksiani kasassa. En olisi kestänyt työpaikkani iloista ilmapiiriä, kun sisälläni asuu suru ja pelko. Ulospäin minun on näytettävä rauhalliselta, koska 6-vuotiaan pikkuiseni ei ole vielä tarpeen tietää, että hänen paras ystävänsä saattaa kuolla. Toki hän tietää, että kaveri on pahasti sairas, mutta tuskin hänen mielessäänkään on käynyt, että lapsi voisi kuolla. 

Mutta tuota kuolemaa en suostu ajattelemaan. Laitan käteni taas ristiin kyynärpäitä myöten ja lähetän rukouksen tuonne jonnekin...

Joka sen kuin paheni, kun nettiyhteyden takkuilu hävitti äsken kirjoittamani tekstin. Kraah! Se oli vielä juuri sellainen kuin halusin, enkä nyt enää osaa kirjoittaa yhtä hyvää. Mutta suunnilleen näin se meni:

Varoitus: Seuraava teksti sisältää runsaasti kiittämättömyydenosoituksia, eikä siksi sovellu varsinkaan lapsettomuudesta kärsiville.

Palautin eilen hienon vaaleanpunaisen kalenterini, työpuhelimeni, jota olin juuri oppinut käyttämään, aapisen, opettajanoppaat ja työpaikkani avaimet. Minulla ei enää ole pääsyä sinne. Yllätyslapsi vei minulta työni. Samalla keskimmäinen lapseni menetti rakkaan hoitopaikkansa. Hän ei vielä ymmärrä asian lopullisuutta ja on päättänyt viettävänsä vain vapaapäiviä. Kunpa minäkin voisin ajatella niin! Mutta en voi. Aikuisena ymmärrän, että se mikä on ohi, on todellakin ohi. Minä menetin ihanat työkaverini, rakkaat oppilaani, mukavan työni ja päivittäisen lepoaikani. Tästä lähtien olen töissä kellon ympäri. Koko ajan joku on kimpussani vaatimassa jotain.

Yllätyksekseni huomasin syksyn aikana, että kotiäitiys ei ole minun juttuni ollenkaan, vaikka olen niin luullut. En jaksa touhuta lasten kanssa, vaikka pitäisi, väsyn, kiukkuan. Ja lapset tietenkin perässä. Kuusi ja puoli vuotta olin kotona, joko kotiäitinä tai perhepäivähoitajana. Aina joku oli pultussa kiinni vaatimassa jotain. En halua palata siihen takaisin! En halua olla taas se väsynyt äiti, joka yrittää laittaa ruokaa kitisevä vauva jaloissa ja tappelevat isotveljet vieressä. En halua! Töissä minulle avautui aivan uusi maailma, josta en halua irrottautua. Sain olla lasten kanssa, mutta nämä lapset istuivat kiltisti pulpeteissaan eivätkä tinttailleet. Kiinnyin noihin ihaniin lapsiin, enkä tahdo päästää heistä irti. Mutta minun on pakko. En saa koskaan tietää, millaiset kevättodistukset he tulevat saamaan. Pitääkö jollekulle tehdä päätös erityisestä tuesta (vai miten ne pian voimaan tulevat nimitykset nyt menivät) ja pääseekö joku kokonaan isoon luokkaan? Entä kantavatko nyt isoon luokkaan siirtyvien pikkuisteni siivet? En saa koskaan tietää sitä. Kukaan ei saa minulle kertoa. En halua, että joku vie minun paikkani, minun luokkani. Ottaa minun kirjani ja opetusvastuun pikkuisistani. En halua!

Mutta eiköhän tämä tästä, kun muistot töistä himmenevät. Kun vauva pyytää syliin ja sanoo "gää" ja alkaa sitten syödä villapaitani vetoketjua. Kun isotveljet kömpivät kainaloon ja pyytävät lukemaan kirjaa. Kun äänenikin toipuu keuhkokuumeesta. Kun minä pääsen tästä surustani yli. Kun huomaan, että onkin mukava nukkua ainakin kuuteen ja silloinkin jäädä hetkeksi sänkyyn kellimään lasten kanssa. Kun huomaan, miten mukava on, ettei autoa tarvitse kaivaa kinoksesta kukonlaulun aikaan. Ehkä tammikuussa kaikki on paremmin. Ehkä.

Ps. Hyvää joulua kaikille! Hakumatkakertomus ei ota syntyäkseen, joten jos sellaista kaipaatte, laittakaa kysymyksiä kommenttilootaan. Ehkä niiden avulla saan juonenpäästä kiinni. 

Oli se totta. Ihan yhtä totta kuin se, että palasin hakumatkalta sairaana.

Maailmasta en vielä oikein ymmärrä mitään ankaran tautini takia, mutta tyttö on kotona! 

Ei vaan pysty. Eikä edes muuttamaan sanoiksi. Ainakaan vielä. 

... puuttuu enää se lapsi. :)

Pähkäilimme eräänä iltana, miten asiat järjestäisimme, jos elämä yllättäisi ja lapsi tulisi jo nyt. Keksimme tilanteeseen loistoratkaisun, jonka avulla saisimme sekä mahdollisimman isot hyödyt kaikista erilaisista rahasäädöksistä että mahdollisimman hyvän alun arkielämäämme. Kaikki olisi siis valmiina, lapsukaisemme voisi jo tulla.

Onneksi minulla on sentään niin paljon järkeä päässä, että oikeasti en vielä puhelimen vieressä päivystä... 

Palaset alkavat hiljalleen loksahdella paikoilleen. Esikoisen esikoulu sujuu mainiosti ja kuopuskin viihtyy hoitopaikassaan. Sieltä tosin tulee vähän väliä negatiivisia viestejä, mutta sitä osasin odottaakin. Töissänikin asiat sujuvat ja koen, että olen tällä hetkellä juuri siellä, missä minun kuuluu olla. Hetken aikaa elin jossain haavekuplassa ja vietin pitkiä aikoja kuvitellen, että se puhelu tulisi jo nyt. Mitään järkeähän moisessa kuvitelmassa ei ollut, sillä puhelu ei varmasti ole vielä aikoihin tulossa. Paperimmehan ovat lähteneet vasta kaksi viikkoa sitten, tuskin niitä on kukaan vielä ehtinyt edes vilkaista. Mutta nyt en tuota puhelua enää odottele. Erästä välituntia valvoessani tajusin yhtäkkiä, että juuri tässä haluan olla, tämä on minun paikkani (sinänsä outoa, sillä oikeasti vihaan välituntivalvontoja). Nyt ainoa, mitä odotan on syysloma.

Ja se on jo kahden viikon kuluttua. 

Viime aikoina olen paljon miettinyt meidän lapsitoivettamme. Erityisesti sitä, että hyväksyimme aika ison määrän erityistarpeita. Meistä itsestä se tuntui oikealta ja hyvältä, sillä emme halua liikaa rajata sitä, kuka meille voi tulla ja kuka ei. Tuntuu kamalalta ajatella, että jossain voisi olla juuri meille sopiva ja ihana lapsi, joka ei kuitenkaan pääsisi meille, koska hänellä on jokin sairaus, jota emme ole valmiita hyväksymään. Mutta tämä on vain meidän aikuisten mielipide. Olen kovasti pohtinut, teemmekö nykyisiä lapsiamme kohtaan väärin, kun olemme ottamassa heille pikkusisarusta, joka voi olla hyvinkin tarvitseva.

Alun perin meidän oli tarkoitus hyväksyä vain parannettavissa tai hallittavissa olevia sairauksia sekä erilaisia fyysisiä vammoja, jotka eivät hirveästi rajoita elämää. Viime tingassa kuitenkin muutimme mielemme ja rastimme kyllä-rastilla myös vaikeat älylliset kehitysviivästymät. Tuo rasti on jälkikäteen mietityttänyt eniten. En tiedä, miksi sen paikan vaihdoimme, mutta se vain yhtäkkiä, viimeisellä listan tarkistuksella tuntui oikealta. No, sekin rasti nyt on ja pysyy, mutta tahtoo silti vaivata mieltäni. Itse olisin ihan valmis ottamaan lapsen, jolla on älyllistä kehitysviivästymää, ja olen kyllä valmis olemaan kehitysvammaisenkin äiti, jos viivästymä muuttuisi vammaksi. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, miltä moinen lapsistamme tuntuisi. Kuopuksen hoitopaikassa on silloin tällöin eräs kehitysvammainen tyttö, ja lapsemme on häneen hyvin kiintynyt, mutta mietin vain, mitä hän mahtaisi sanoa siinä kuvitteellisessa tilanteessa, että tuo tyttö tai joku muu hänen kaltaisensa muuttaisi meille...  Entä mitä sanoisi esikoisemme, joka ei ole koskaan kehitysvammaista lasta tainnut nähdäkään?

Vaikeita asioita, jotka saavat pienen pään ihan pyörälle. Onneksi luotan vahvasti siihen, että elämässä kaikki menee niin kuin on tarkoitus. Jos tuo viimeinen rastimme on se tärkein, meille annetaan kyllä kykyä ja voimaa selviytyä siitä. Ja lapsemmekin tulevat sopeutumaan. Meille tulee joskus juuri se lapsi, joka on meille tarkoitettu. Ehkä hän nyt jo on jossain meitä odottamassa. 

Nyt meillä on alkanut se viimeinen odotusvaihe. Viime viikolla saimme tiedon, että paperimme ovat lähteneet kohdemaahan.  Enää ei ole mitään muuta tehtävissä kuin odottaa. Tosin elämä on nyt niin kiireistä, ettei tässä ole paljon aikaa odotella. Työssäkäynnin aiheuttama väsymys ja kiire on todella yllättänyt minut. Tiesinhän minä, ettei työn ja äitiyden yhdistäminen ole helppoa, mutta näin vaativaksi en sitä arvannut. Vaikka olen vannoutunut kotihoidon kannattaja, olen huomannut alkaneeni arvostaa ihmisiä, jotka vievät lapsensa hoitoon heti vanhempainloman loputtua ja todella jaksavat huolehtia hoitoasioista siihen asti, että lapsi aloittaa koulun. En käsitä, miten joku voi kestää tätä rumbaa kuusi vuotta! Minä olen jaksanut nyt kuusi viikkoa ja olen uupunut. 

Onneksi pian on tulossa syysloma. Ja sitten joululoma, hiihtoloma ja lopulta odotettu kesäloma. Ja jossain epämääräisen ajan päässä siintää kenties uusi vanhempainloma...